sunnuntai 22. marraskuuta 2009

Sadetta taifuunirannikolla

Keski-Vietnamista paivaa. Tanne ollaan parahdetty sitten viime kirjailun. Ja vetta tulee, ensimmaista kertaa koko tripin aikana, nyt koko viimeisen viikon.

Ennen etelaan siirtymista pyorahdeltiin Hanoin yossa useampaankin otteeseen. Tavattiin muita matkaajia skaalalla ihan mukavasta sangen rasittaviin, joukossa myos matkan ensimmainen suomineito, seka piipahdettiin melko salaperaisessa, mutta lamminhenkisessa roots 'n' reggae -baarissa. Mestaan paaseminen edellytti paikan tietavan hemmon kohtaamisen, skootterin peravalon juosten jahtaamista ja pimealla kujalla mitaansanomattomaan oveen koputtamista. Hallituksen protokollan mukaan kaikkien syntista juhlintaa kestitsevien paikkojen taytyy sulkeutua ennen puoltayota. Tata letkeiden rytmien ja kansainvalisen puheensorinan tayttamaa luolaa tuo saanto ei luultavasti jonkinmoisen korruptiotoiminnan ansiosta nayttanyt koskevan. Ilta oli ihan mielenkiintoinen kuriositeetti matkalle. Kolmelta aamuyolla miljoonakaupunki oli meita muutamaa kulkuria lukuunottamatta taysin autio.

Naista tunnelmista ponnistimme kohti etelaa. Yojunalla puksutimme paakaupungista Hueen, entiseen keisarin valtaistuincityyn. Kierrettiin sateessa nelja ja puoli tuntia ihmettelemassa ja valokuvaamassa raunioita, temppeleita, palatseja, puutarhoja ja lampia, ennen kuin tunsimme saaneemme tarpeeksemme. Tyomaara, joka on kaytetty jokaisen kaikkia pintoja peittavan, ainutlaatuisen detaljeekoristelun aikaansaamiseksi, on kasittamaton. Kungfutselais-taolais-buddhalainen maailmannakemys vallitsi joka puolella visuaalisesti hyvin vaikuttavana. Viela hammentavammaksi arkkitehtuurin tekee se, miten se oli tarkoitettu vain hyvin pienen eliitin nahtavaksi. Tavallinen kansa pidettiin turvavalin paassa kuusimetrisilla muureilla.

Huen vanha kaupunki plakkarissa laskeuduimme hyvilla mielin alemmas etelaan. Ja mika lasku se olikaan! Paasimme ihmettelemaan maisemia maailman kauneimmaksi tituleeratulla rautatietaipaleella. Oli melkoisen mahtavat fiilikset tyontaa paa ulos kiitavan junan ikkunasta meri-ilman iskiessa vasten kasvoja, sumuisten viidakkovuorten kohotessa ymparilla. Helppo oli uskoa, etta yhta pallon parhaista polkkyteista siina kuljettiin.

Alle pari viikkoa sitten viimeisimman taifuunin ryopyttama Danang oli kolmituntisen fiilistelyn maaranpaa. Taman metropolin viehatysta emme jostain syysta loytaneet. Kaupungin halvin, liian kallis majoitusmahdollisuus, hotellihuone hieromalaitoksen ylakerrassa tarjosi sateelliittitelevisiollaan parhaan viihteen, mita betoniviidakosta onnistuimme loytamaan. Ehka rankasti rummuttanut sade lannisti etsintahalujamme. Vieressa levittaytynyt China Beach, jolla jenkkisoltut kavivat pommituslentojen ja vaijytysten valissa huilimassa, ei sekaan nailla keleilla houkuttanut. Charlie ei surffaa. Rankkasateessa emme mekaan.

Tyytyvaisia olimme siis jattaessamme Danangin taaksemme. Vielapa, kun transportaatiomuodoksi valikoitui kaksipyoraiset menopelit. Palkkasimme pari pratkajatkaa heittamaan meidat 30 kilsan matkan Hoi Aniin. Naamaa piesseesta sateesta huolimatta, osin ehka juurikin sen ansiosta, siirtyma oli aikas magee. Hoi Anin raatalikaupunki olikin sitten paljon edellista miellyttavampi asutuskeskus. Vanhan kaupungin kapeilta kaduilta ja kujilta motot ovat lohdullisesti edes osan ajasta bannattu, ja klassinen aasialainen pujoparta vetta valuen pyoralla vastaan vinttaavat vanhat herrat hymyilyttavat. Olemme jopa tyollistaneet muutamaa kaupungin kahdesta sadasta ammattitaitoisesta ja harskin halvasta vaatturipuodista. Raatalinaiset luovat noin vuorokaudessa kaiken elloksen katalogista osoittamastasi jumpperista mielikuvituksesi katkoista esiin loihtimiisi custom-lenkkareihin. Kelpaa jatkaa matkaa kera keisarin uusien vaatteiden?

Muutto etelampaan on ehka alustavasti epaonnistunut kelien kannalta, mutta kulinaristisesta nakokulmasta liikahdus oli, sanoisimmeko, makoisa. Pohjolan keittiota kuukauden tiskipoydan alusia myoten koluttuamme stimuloi keskiosien mukavan tulinen rannikkosapuska makunystyroitamme mukaviin sfaareihin. Kaikenlaista upporasvassa paistetuista rieskoista valkosipulikotiloihin ja riisilihasmunapiirakoista kitalakeen tarraaviin, banaaninlehtiin kaarittyihin sticky rice -paputahnaklontteihin on jo kitusiimme uponnut, ja viela on monta potentiaalista herkkua maistelematta. Matkustaminen on kokonaisvaltainen elamys koko kropalle ja kaikille aisteille. Niin hyvassa kuin pahassakin. Kyosti on kolmatta kertaa kipeana.

Isommissa kaupungeissa on enemman sateensuojia. Talla logiikalla syoksahdamme huomenna uusien matkakledjujen valmistuttua yha syvemmalle etelaan, aina legendaariseen Saigoniin asti. Ensi kerralla siis toivottavasti kerromme, miten on kaynyt pohjan pojille yhdessa Kaakkois-Aasian sykkivimmista metropoleista. Cowabunga!

lauantai 14. marraskuuta 2009

Polya jalleen nielleet pojat

Vuori, Indokiinan katto, FANSIPAN on valloitettu. Jo pari paivaa sitten. Kuinka kuvata tunnetta, kun vuorijono, johon myos Mt Everest kuuluu, syytaa naamaamme pilvea kymmenien metrien sekunttinopeudella... Suosittelemme lampimasti kaikille. Kiipeaminen oli sopivan raskasta ja yokin niin kylma etta uskoi kolmessa kilometrissa killuvansa. Erinomaisen kokkimme laittamat ateriat olisivat varmasti maistuneet loistavilta normaaliolosuhteissakin, mutta paivan kiipeamisen jalkeen ne olivat tajuntaa huojuttava kokemus.

Jotain ennenkokematonta siiva vyoryi ihmislapsen lavitse, kun pilvimassassa vaelsimme. Kaikki edellisen paivan ja aamun rymyamiset haihtuivat tuulen mukana, kun paasimme vuorenharjanteelle viiman piiskattavaksi. Oltiin pilvessa. Siina ne velloivat ylitse, alitse, ohitse. Todella kurkoa. Fiilis, jota tullaan mehustelemaan viela loputtomia maaria. Huipulla kayminen jatti mielenkin korkealle.

Mutta kas. Paluu maan pinnalle oli kivinen. Sapan kyla oli jostain syysta hyvin ahdistava paikka kun sinne vuoren huiputtaneina palasimme. Ehka vahiten miellyttava kokemus tahan asti oli ryytymyksen selattamista varten majapaikaksi kaavaillun guesthousen kaapin paljastuminen rotanpesaksi. Tukevan aterian jalkeen henkiset vammamme paljastuivat odotettua pienemmiksi.

Mutta tielle oli paastava. Nukuimme hyvin ja hyppasimme aamulla Lai Chauhun menevaan bussiin. Kaupunki on hiljan korotettu provinssin paakaupungiksi, minka seurauksena paikka on valtava tyomaa. Polyisin paikka jonka olemme tahan mennessa kohdanneet. Jatkoliikennetta ei ollut, joten siella oli yovyttava. Ilmeisesti kalliskin hotelli voi asuttaa suuria maaria kookkaita torakoita.

Seuraavana paivana vierailimme Atlantiksessa. Pysahdyimme mutustamaan raakaa sipulia ja hyvin epamaaraista lihaa Muong Layn entiseen kaupunkiin. Kylaan, jota pian ei enaa ole. Vietnamin hallitus rakennuttaa laheisen joen kahlitsevaa valtaisaa vesivoimalaa. Muong Layn kohtalona on hukkua patoaltaaseen. Monet olivat jo lahteneet, aiemmin provinssin paakaupungin statusta kantaneesta kaupungista suuri osa oli jyratty maan tasalle.

Jokseenkin omituiset olivat fiilikset katsellessaan maisemaa, jonka tilalla tiesi pian helmeilevan jarven. Millaisia suunnitelmia tekevat ihmiset, jotka tietavat kotinsa tuhoutuvan parin vuoden kuluttua? Muuttaako pois heti, vai yrittaako viela nauttia viimeisista hetkista suvun jo sukupolvia asuttamalla maalla? Korjatako vuotava katto, kun sen paalla tulee lopulta olemaan valtaisa vesimassa?

Samana iltana, yksin kyseisen paivan aikana kertyneiden, seitseman bussissa istutun tunnin kypsentamina, totesimme saaneemme tarpeeksemme. Luovuimme kunnianhinoisesta suunnitelmastamme siirtya kyla kerrallaan kohti Hanoita ja hyppasimme yobussiin. Herasimme tana aamuna paakaupungista, lihakset kipeina kaikkien noiden erilaisten bussien jaljilta. Tasta eteenpain suosimme junia. Niissa kanssamatkustajien vatsalaukutkaan eivat tyhjene niin usein.

Hanoista saa jalleen hieman enemman irti. Jostain syysta maahan tottuessaan pystyy kiinnittamaan huomiota yha uusiin yksityiskohtiin. Kiertelimme hyvin paljon samoja reitteja kuin aikaisemmillakin kerroilla, kyllastymatta lainkaan ymparillamme vellovaan kaupunkiin. Ainoastaan korvia hellivat ajoneuvojen torvet ajavat meidat epatoivon partaalle. Hiljaisuus saa taalla uuden merkityksen.

Nyt livahdamme maistelemaan Hanoin yoelamaa. Jo yli kuukausi reissussa! Vaikea uskoa. Onneksi viela paljon edessa; viisi viikkoa, puolikas valtio, ehka vahan toistakin. Lisaksi juurikin huomenna tulee kuluneeksi tasan vuosi siita kohtalokkaasta aamusta Pajupurolla, jona Ville kysyi Paavolta: "Lahetko mun kanssa Kaakkois-Aasiaan?" Vastaus kuului: "V**** joo, jos vaan saan jostain rahaa." Kai sita rahaa ja ehka oleellisemmin momenttumia sitten loytyi. Taalla ollaan!

lauantai 7. marraskuuta 2009

Heikossa hapessa, ohuessa ilmassa

Jo useita paivia sitten pakkasimme riippumattomme ja lahdimme turvaisasta majapaikastamme nielemaan polya pohjoisille teille. Vaan emmepa pitkalle paasseet, ennen kuin vieraan kulttuurin vastaisku kohdistui Kyostin koulimattomiin sisuskaluihin. Jo bussimatka oli tuskaisa. Emme kuitenkaan paatyneet yhta heikkoon happeen, kuin pari penkkirivia edempana puklaillut vuoristokansalainen. Pysahdyimme huilimaan Sapan turistikylan posliinialttarille. Kyostin voinnin alkaessa kohentua, oli Villihmisen vuoro viettaa heikkoja hetkia matkalaisen turman kynsissa.

Heitot Vietnamin Lapista eivat olekaan olleet niin kaukaa haettuja. Ensimmaiset fiilikset, jotka pintaan nousivat Sapaan tallustaessa, olivat: "Levi! Perkele Levi!". Kaiken kaikkiaan omituinen alppikyla. Oikeen odotti loytavansa jonkun kadunkulman takaa legendaarisen Hullun Poron. Kauhistuttavan kaunis pipodiskokulttuuri voi Sapassakin hyvin ja potkien.

Parhaimmillaan kyla on kuulema sita kiertavilla poluilla, joille emme sattuneesta syysta ole viela paasseet. Nyt alkaa kuosi olemaan jo hitusen parempi. 1600 metrissa ollaan, mutta yha ylemmas tahyamme. Silla tavoitteenamme on, ei enempaa eika vahempaa, kuin kivuta Fansipanille, Vietnamin korkeimmalle huipulle yli kolmen tonnin. Kartoitamme patevan oppaan ja kantajien palkkamisen mahdollisuuksia. Huipun valloittamiseen ei sen teknisempaa kapuamisosaamista vaadita. Parin paivan trekista pitaisi selvita ihan perinteisella ahinalla ja puhinalla. Nyt kuitenkin hohhailemme ja kerailemme voimia viela parisen paivaa. Reissaajien kaatumatauti veti mehut pois melkoisen tehokkaasti.

Olemme kayneet pitkia sisaisia ja ulkoisiakin keskusteluja nakemastamme. Turismin vaikutukset vuoristokansojen, kuten varmasti kaikkien muidenkin sen vaikutuspiirissa olevien, elamaan ovat hyvin ristiriitaiset. Ville raapusti matkapaivakirjaansa esseistista pohdintaa aiheesta, mutta ainakin viela pitaydymme blastaamasta.

On saali, etta tutustuminen vietnamilaiseen kaunokirjallisuuteen paasi alkuun vasta tien paalla. Kulttuurishokin vaimennus olisi ollut helpompaa jos osan ajatuksista maan taloudellisesta ja aatteellisesta kahtiajaosta olisi voinut kasitella tosissaan jo ennen kuin saapuu keskelle tuota kaikkea.

sunnuntai 1. marraskuuta 2009

turistibussinbongausta parvekkeelta

"Aijaijaijaijai. Nyt ollaan ytimessa. Mielihyvakeskus sateilee niin voitonriemuisesti, ettei osaa kuin nauraa. Paastiin kuin paastiinkin vuoristosta loytamaamme guesthouseen. Riippumatto takertui verannan kattoparruihin ja aurinko valaisi mielen. Taytti sen hyvalla lammolla. Edessa kasittamattoman kaunis vuoristomaisema, kadessa hoyryava, pikkuruinen teelasi. Tata on etsitty, tata on haettu. Taidanpa kaataa itselleni vahan lisaa teeta ja antaa hammockin keinua hiljalleen."
--Villen paivakirjamerkinta 31.10.2009

Se tosiaan oli auki. Pihassa hymyileva, vanha pariskunta jonka kanssa emme toistaiseksi ole kyenneet vaihtamaan ainuttakaan vastapuolen ymmartamaa sanaa. Mutta hymyja, teeta ja valloittavaa vieraanvaraisuutta on riittanyt.

Saapuessamme viitttoilimme halusta saada tavaramme lukolliseen kaappiin. Hammentyneina katsoimme isantamme poistumista pihasta. Kotvan kuluttua hammennys ei kadonnut vaan sai mausteekseen hilpeytta kun palmujen takaa ilmestyi valtaisa piironki, ilmeisesti naapurista meita varten lainattu.

Isanta on noussut kiistattomasti suosikki-ihmistemme joukkoon. Viimeistaan kun aiemmin paivalla kylasta tingitty riippumatto kosahti liitoksistaan. Ukko pelasti paivamme macgyvermaisella napparyydella kietaisemalla viidessa sekunnissa tuon hajonneen riekaleen taysin toimivaksi kokonaisuudeksi verannan kaiteen pieleen.

Sijoillamme matoissa maatessaan mieliamme ei kykene synkistamaan kuin ajoittain koettu epailys nautinnon oikeutuksesta. Vakisinkin tuntee syyllisyyden piston kun ajattelee, kuinka etuoikeutetussa asemassa itse on. Ymparillamme olevat ihmiset tekevat kovasti toita henkensa pitimiksi. Olemme paattaneet kantaa kortemme kekoon pihapiirissa tapahtuvien askareiden teossa vaikka puolivakisin. Kunhan ensin paikallistamme itsemme todella tilanteeseen jossa olemme. Tassa saattaa vierahtaa ainakin tama iltapaiva.

Markkinat ovat humuisat. Onneksemme herasimme aamulla aikaisin (kukonlaulun aikaan, tosin mielipuolinen heltanheiluttaja ei malttanut vaieta edes yon pitkina tunteina) ja paasimme paikalle ennen kuin bussilastit syytivat sisuksistaan kymmenittain kalpeanaamaisia vierailijoita valokuvaamaan torin hyorinaa. Kun tama tapahtui, me vetaydyimme vuoristoon nauttimaan paivanokoset ja muutamat kupposet kahvia ja teeta.

Aamupalaksi Kyosti nautti pataa johon oli varmasti tapettu ainakin possu poikineen. Liemessa kellui palasia, joista maksaa lukuunottamatta kaikki jaivat suomen lihatiskien oppimaaralla tarkemmin maarittelemattomiksi. Maistuvaa tuo oli.

Nyt olemme siirtymassa toiselle kierrokselle. Aamulla hankituiden housujen, kahvinuuttimien ja muiden matkamuistojen lisaksi lienee tarpeellista taydentaa pakaasejamme viela muutamalla tarkoin valitulla myyntiartiklalla.

Tama siis ennen kuin siirrymme takaisin meita verannalla odottavien riippumattojemme syleilyyn. Siina kelluessa, trooppisia hedelmia kuoriessa ja jylhia satumaisemia toljotellessa runosuoni paisuu lahes runebergilaisiin mittoihin. Paha vain kuin kyna ei pysy kadessa rentouden hyokyessa yli kehon ja mielen. Tyytynemme messevan loysiin lausuntosessioihin.

Merelta maalle jo voimiaan nayttamaan siirtynyt taifuuni herattaa hieman ajatuksia. Tosin ainoa huolemme taalla vuoristossa lienee majapaikkamme hieman vuotava katto. Tokkopa nuo raskaat sadepilvet kuitenkaan jaksavat edes nousta naille lakeuksille.

Riippumatosta hetkeksi poistuneet - Kyosti ja Villihminen