Polya jalleen nielleet pojat

Vuori, Indokiinan katto, FANSIPAN on valloitettu. Jo pari paivaa sitten. Kuinka kuvata tunnetta, kun vuorijono, johon myos Mt Everest kuuluu, syytaa naamaamme pilvea kymmenien metrien sekunttinopeudella... Suosittelemme lampimasti kaikille. Kiipeaminen oli sopivan raskasta ja yokin niin kylma etta uskoi kolmessa kilometrissa killuvansa. Erinomaisen kokkimme laittamat ateriat olisivat varmasti maistuneet loistavilta normaaliolosuhteissakin, mutta paivan kiipeamisen jalkeen ne olivat tajuntaa huojuttava kokemus.

Jotain ennenkokematonta siiva vyoryi ihmislapsen lavitse, kun pilvimassassa vaelsimme. Kaikki edellisen paivan ja aamun rymyamiset haihtuivat tuulen mukana, kun paasimme vuorenharjanteelle viiman piiskattavaksi. Oltiin pilvessa. Siina ne velloivat ylitse, alitse, ohitse. Todella kurkoa. Fiilis, jota tullaan mehustelemaan viela loputtomia maaria. Huipulla kayminen jatti mielenkin korkealle.

Mutta kas. Paluu maan pinnalle oli kivinen. Sapan kyla oli jostain syysta hyvin ahdistava paikka kun sinne vuoren huiputtaneina palasimme. Ehka vahiten miellyttava kokemus tahan asti oli ryytymyksen selattamista varten majapaikaksi kaavaillun guesthousen kaapin paljastuminen rotanpesaksi. Tukevan aterian jalkeen henkiset vammamme paljastuivat odotettua pienemmiksi.

Mutta tielle oli paastava. Nukuimme hyvin ja hyppasimme aamulla Lai Chauhun menevaan bussiin. Kaupunki on hiljan korotettu provinssin paakaupungiksi, minka seurauksena paikka on valtava tyomaa. Polyisin paikka jonka olemme tahan mennessa kohdanneet. Jatkoliikennetta ei ollut, joten siella oli yovyttava. Ilmeisesti kalliskin hotelli voi asuttaa suuria maaria kookkaita torakoita.

Seuraavana paivana vierailimme Atlantiksessa. Pysahdyimme mutustamaan raakaa sipulia ja hyvin epamaaraista lihaa Muong Layn entiseen kaupunkiin. Kylaan, jota pian ei enaa ole. Vietnamin hallitus rakennuttaa laheisen joen kahlitsevaa valtaisaa vesivoimalaa. Muong Layn kohtalona on hukkua patoaltaaseen. Monet olivat jo lahteneet, aiemmin provinssin paakaupungin statusta kantaneesta kaupungista suuri osa oli jyratty maan tasalle.

Jokseenkin omituiset olivat fiilikset katsellessaan maisemaa, jonka tilalla tiesi pian helmeilevan jarven. Millaisia suunnitelmia tekevat ihmiset, jotka tietavat kotinsa tuhoutuvan parin vuoden kuluttua? Muuttaako pois heti, vai yrittaako viela nauttia viimeisista hetkista suvun jo sukupolvia asuttamalla maalla? Korjatako vuotava katto, kun sen paalla tulee lopulta olemaan valtaisa vesimassa?

Samana iltana, yksin kyseisen paivan aikana kertyneiden, seitseman bussissa istutun tunnin kypsentamina, totesimme saaneemme tarpeeksemme. Luovuimme kunnianhinoisesta suunnitelmastamme siirtya kyla kerrallaan kohti Hanoita ja hyppasimme yobussiin. Herasimme tana aamuna paakaupungista, lihakset kipeina kaikkien noiden erilaisten bussien jaljilta. Tasta eteenpain suosimme junia. Niissa kanssamatkustajien vatsalaukutkaan eivat tyhjene niin usein.

Hanoista saa jalleen hieman enemman irti. Jostain syysta maahan tottuessaan pystyy kiinnittamaan huomiota yha uusiin yksityiskohtiin. Kiertelimme hyvin paljon samoja reitteja kuin aikaisemmillakin kerroilla, kyllastymatta lainkaan ymparillamme vellovaan kaupunkiin. Ainoastaan korvia hellivat ajoneuvojen torvet ajavat meidat epatoivon partaalle. Hiljaisuus saa taalla uuden merkityksen.

Nyt livahdamme maistelemaan Hanoin yoelamaa. Jo yli kuukausi reissussa! Vaikea uskoa. Onneksi viela paljon edessa; viisi viikkoa, puolikas valtio, ehka vahan toistakin. Lisaksi juurikin huomenna tulee kuluneeksi tasan vuosi siita kohtalokkaasta aamusta Pajupurolla, jona Ville kysyi Paavolta: "Lahetko mun kanssa Kaakkois-Aasiaan?" Vastaus kuului: "V**** joo, jos vaan saan jostain rahaa." Kai sita rahaa ja ehka oleellisemmin momenttumia sitten loytyi. Taalla ollaan!