Tuan - Hanoin savuisten katukeittioiden pikku-Marx

Paiva 4

Villihmista kuumottelevat moskiitot, Kyostia peukalo. Hyttysen perkheleita ei ole edes nahty, ei mikaan ihmekaan cityn savusumussa. Hanoi on kaupunki, jossa voi katsoa suoraan aurinkoon. Kohtalaisesti saastaa ilmassa. Linnunlaulua kuuluu vain pienia tipuhakkeja myyvien kojujen lahistolla, ja olemme melko varmoja, etta nekin tirpat vaihdetaan paivittain uusiin.

Saavutettiin ensimmainen vietnamilainen ahkypulla. Taman mahdollisti ensimmainen kunnollinen yhteytemme paikallisvaestoon. Kohdattiin paivalla nuori herrasmies nimeltansa Tuan. Paluumuuttaja Bratwurstin ja torkeiden viiksien (tallakin kaverilla oli lupaavat pensselin alut) maasta, Saksasta. Suhde vietnamilaisen aidin ja saksalaisen isapuolen valilla oli kaatunut. Nyt tama Euroopan sosiaalisesti tiedostavaksi koulima, itseoppinut kokki/baarityolainen elatti itsensa milla pystyi ja jakoi siina sivussa kriittisia ajatuksiaan 'Namin hallituksesta ja turismin vaikutuksista kotimaahansa. Villihminen yritti solkata deutschiakin taman maailmankansalaisen kanssa onnistuen siina kuin tinkimisessa vietnamiksi. Onneksi Mr. Tuan oli kielitaituri ja teravat ajatukset taipuivat myos ameritikaksi.

Sovittiin treffit illaksi. Mainittava ohimennen, etta tutustumisen aikana paikalliset pojankoltiaiset rokastivat viereisesta turistilammikosta kammenenkokoisen kilpikonnan. Ehka legendat satojen kilojen painoisista, kultaisista, kuninkaiden miekkoja ryovaavista hirmukilppareista eivat olekaan niin kaukaa haettuja. Oli latakossa ainakin yksi konna siltanahtavyyden lipunmyyjan lisaksi.

Vesi kielella odottelimme tulevaa kohtaamista. Alun varautunut suhtautuminen suli kuin ensiranta suomessa viimeistaan, kun kadunvarren illallispoytaan alkoi ilmestya toinen toistaan messevampia herkkuja. Tuanin ruokailutahdista paatellen stoorit vaikeista olosuhteista eivat olleet sen enempaa puppua, kuin kilpikonnasadutkaan. Hyvin tuntui popero uppoavan oppaaseemme. Vaan niin myos meihin. Sarvinta oli niin montaa sorttia, ettei perassa meinannut pysya.

Suomen ruokakauppujen antimilla lienee taysin turhaa alkaa toistamaan paikallisia mattoja, silla ainakaan elainruumista ei muovipakettiin samoista paikoista Suomessa pakata kuin taalla. Sian jalkanivelet ja hammentavat laardipalat ovat uskomattoman hyvaa apetta. Eksoottisten sapuskoiden joukosta loytyi myos pari yllattavan tuttua makuvivahdetta. Pottua lillui kastikkeessa kuin Harmassa ikaan, ja kalamurekkeenkin olimme kielillamme aistivamme. Kyosti: Pista aiti lihapullaan vahan sienta ja kaari se tomaattiin.

Huh huh, ku hikoiluttaa. Jos vatsa ja mikropsykoosit suovat, junailemme huomenna Haiphongiin. Rannikkokaupunkiin, josta olisi tarkoitus suunnata Cat Ban saarelle. Jospa sielta loytyisi kaipaamamme rauha ja hiljaisuus. Taman vinksahtaneen metropolin sykkeessa ei Saarijarven autioihin kylaraitteihin tottunut ihmislapsi kykene asettumaan ruumiille ja sielulle antoisaan levytysasentoon. Paikalliset papat ja mummelit tuntuvat tuntevan tien sisaiseen harmoniaan, sen verran antaumuksellista kasien heilutusta Tai Chin seesteiseen tahtiin tanaan todistimme.

Mutta jollei tamaniltainen herkuttelu siis huomenna ryomi rooreja ylos, jatamme elakelaiset jumppaamaan ja lahdemme Halongin lahdelle lillumaan. Raportoimme tilanteen niin seuraavan kerran salliessa. Nyt vetaydymme nakemaan unia Etelakiinanmereen laskevasta auringosta. Ehka jo huomenna mehustelemme sita livena.

Kyosti & Villihminen