Kuulu aasialainen vieraanvaraisuus

Vuoristossa yha vaan. Eilen ajattelimme kayda pienella kavelylenkilla naissa jylhissa maisemissa. Kolmen kilsan paasta uskoimme loytavamme vuoristokansan kylan. No eihan se ihan niin lahella ollut. Lienemme kulkeneet harhaan, silla noin arviolta kymmenen paahteisen kilometrin jalkeen huomasimme retkikuntamme vesivarantojen ehtyneen.

Onneksi viidakon keskelta havaitsimme alkuasukkaiden kylapahasen. Naantyneina raahasimme ruhomme hokkeleille. Taival ei ollut sielta helpoimmasta paasta. Primitiivit olivat pystyttaneet tononsa vuoren rinteeseen kalpeille miehille hirvittavaan korkeuteen. Kaiken lisaksi hokkeleista ei loytynyt ainuttakaan kymmenta vuotta tayttanytta vahemmistokansan edustajaa. Heista ei ollut apua janomme sammuttamiseen. Olimme jo luopuneet toivosta ja kaantyneet takaisin, kun vastaamme vaelti tummanpuhuva mies. Valtavan vesurinsa kera alkuasukas kuunteli tarkkaavaisesti vietnamiksi esittamamme vaatimuksen kolonialistien kestittamisesta. Kommunikaatio oli sinansa hankalaa, etta myoskaan tama vahemmistokansan edustaja ei puhunut kotimaansa virallista kielta. Emme kuitenkaan saaneet maistaa vesuria, vaan suomalaisille tuntemattoman mittavaa vieraanvaraisuutta. Mies lahti johdattamaan meita talolleen, joka sijaitsi kuin sijaitsikin vuoren korkeimmalla kohdalla. Ehka kyseessa oli itse yhteison paallikko...

Pohdiskelimme siina rinnetta ylos hikoillessamme, olikohan ukko sittenkaan ymmartanyt juomisviittomamme oikein. Paikallinen Kukkais H'Mong -kansa on kuitenkin kuulua maissipontikastaan. Ja niinpa niin, muussa tilanteessa miehen mokkinsa nurkasta esiin kaivama kanisteri olisi ehka kirvoittanut meista riemunkiljahduksia. Nyt jo ennestaan vahia nesteita poistattava riemuliemi vaikutti kuitenkin hengenvaaralliselta idealta. Mutta olisihan se ollut epakohteliasta kieltaytya. Otimme aijankappyran kanssa maistiaiset, ja totesimme myrkyn olevan varsin laadukasta. Tyhjaan vesipulloon saimme erehdyttavasti vedelta nayttavan, vaan ei haisevan, eran tata paikallista paloviinaa. Oli aika erikoinen fiilis pidella paikallaan suppiloa, kun sanaakaan sanomaton, mutta leveasti hymyileva H'Mong kaatoi jaloa ainettaan pulloomme.

Loytyi miehen tulisijalta sittenkin myos mustaksi hiiltynyt vesipannu, josta saimme kaipaamaamme nestetta. Aija oli avustanut meita ihan puhtaasti ystavallisyyttaan, vaikka olimmekin aiemmin viittoneet halusta ostaa vetta. Ei ukko meinannut edes ottaa vastaan tarjoamiamme rahoja. Lopulta saimme rytattya hanen kouraansa jonkin mitattoman summan paikallista valuuttaa. Jalkeenpain havetti vastalahjamme mitattomyys. Kasittamatonta ystavallisyytta!

Pitkalle paluutaipaleelle lahtiessamme paatimme kuitenkin turvautuvamme epamaaraiseen vesitaydennykseemme vain aarimmaisessa dehydraatiotilassa. Toisen pullon hermomyrkyn maarittelimme pitoisuuksiensa vuoksi "turvalliseksi". Siina tuskin elaisivat minkaanlaiset loiselaimet tai muut viheliaiset taudinaiheuttajat. Tassa vaiheessa totesimme retkueemme ravinneen itseaan paivan aikana kokonaisilla kymmenella banaanilla ja parilla kourallisella pahkinoita.

Olimme melko naantyneita saapuessamme viimein Bac Han kaupunkiin, josta olimme tutkimusmatkallemme reilut kuusi timmaa aiemmin lahteneet. Eteemme kannetut hoyryavat nuudelikulhot lammitivat vatsojen lisaksi myos mielia.

Ryytynyt olo vaistyi lopullisesti, kun viereisen poydan aijakoori kutsui meidat kanssaan iltaa istumaan. Villihminen erehtyi kehaisemaan paikallista riisiviinaa, mika luultavasti osaltaan johti istunnon kohtalokkaaseen kosteuteen. Ilmeisesti paikallinen, vaarallinen tapa on, etta vieraat kohottavat kuppia erikseen jokaisen poydassa istujan kanssa. Ja illan edetessa poytaanhan lappasi aina vain enemman iloisia miehia. Suut eivat paasseet kuivamaan, varsinkaan kun niita kostutettiin myos koko joukon yhteisilla maljoilla. Siina istuessa, muutamaa sanaa lukuunottamatta ilman yhteista kielta, loysimme universaalin yhteyden kokemuksen.

Valomerkki pelasti meidat lopulliselta turmiolta. Saimme juuri ja juuri piilouduttua huoneeseemme vesitonkkinemme, ennen kuin miesta vakevampi osoitti olevansa nimensa veroinen. Myos meita puolta pienemmat paikalliset olivat alkaneet osoittaa vakavia taipumisen merkkeja.

Valihuomautus! Emme koe minkaanlaista ylpeytta ristiretkestamme. Paikallisesta vieraanvaraisuudesta kieltaytyminen olisi pahimmassa tapauksessa voinut loukata meita kestinneita miehia syvastikin. Lisaksi kaverin kondiksesta huolehdittiin joka kupin jalkeen vaihtamalla pari suomenkielista sanaa. Turvapaikkakin oli naapurissa. Nain, maltti mukana, paasimme hilpeaan ja diippiinkin tilaan paikallisten kanssa. Illan aikana paperille skriivatut "Vietnam no war" -lauseet ja hymiot ovat hellyyttavia. Siinapa ilta, jota tullaan muistelemaan viela monasti!

Tanaan olemme vastanneet seurauksista, syoneet hyvin ja ladanneet akkuja. Kaupungin ymparilla on viela valtavasti nahtavaa. Myos jatkon toimintasuunnitelma on valmistunut. Emme suinkaan aio palata Hanoin vilskeeseen suoraan tai vahaan aikaan, emmeka taita sita matkaa raiteilla nukkuen. Paakaupunkiin johtaa kiemurteleva, myos Pohjois-Vietnamin kauneimmaksi mainittu vuoristotie, jota aiomme lahtea seurailemaan paikallisten busseilla kyla ja paiva kerrallaan. Tama siis mikali sateet eivat muuta naita kapeita serpentiineja kuolettavaksi vyoryloukuksi. Toistaiseksi vuoriston saaolot ovat olleet ihanteelliset, myos Harman viileyteen tottuneille hipioillemme. Varia ne ovat jo alkaneet saada.

'Namin Pohjola on meidat vakuuttanut. Paikallisten saamelaisten, H'Mongien upeiden vareilla kyllastettyjen perinneasujen tuijotteluun ei vasahda. Kuten ei tamankin kalyisan nettikahvilan oviaukossa siintaviin, sumun verhoamiin vuorenhuippuihin. Taalla ihmiset jaksavat viela hymyilla vierailleen.

Maailma on kaunis.

Kyosti & Villihminen