On kulunut kolme viikkoa viimeisesta tekstista. Talla valin on tapahtunut paljon, valtaisasti. Paastyamme viimein pois hitaan ja tahtitieteellisin summin hinnoitellun netin alueelta, yritimme juuri viimeiset puolitoista tuntia kertoa naista seikkailuista. Pienen romaanin verran tekstia katosi juuri bittiavaruuden syovereihin. Artymysta on ilmassa.
Mut eipa siina! Hymya huuleen ja pari puhallusta. Kulkekoot tarinat viime aikojen matkoistamme suullisena perimatietona viela ainakin hetken. Ehkapa tulevaisuudessa meilla on uusia voimia kayda mittavaan dokumentointityohon jo toistamiseen.
Monen mutkan kautta olemme nyt paatyneet Paksen kaupunkiin, Vietnamin lansinaapurin Laosin puolelle. Vimeaikainen kirjoittamattomuutemme johtuu armottomasta, satojen kilometrien matkan taittamisesta ja myohemmin Laosin internetvalmiuksista ja 4000 saaren ilmapiirista. Nyt olemme palanneet "sivistyksen" pariin ja suuntaamme kohti Vientianea illan pimentyessa.
Matkamme eteni edellisen kirjoituksen lahes pysahdyksetta Ho Chi Minh Cityyn, Mekongin deltalle, takaisin Saigoniin, ylos lapi lahes koko Vietnamin rautatieverkoston, Laosin rajan yli ja siita edelleen vaihtelevin kulkuneuvoin 4000 saarelle Kambodzan rajan tuntumaan. Siella saimme vaatteemme pyykkiin ja selkamme paikalleen riippumattoa vasten. Olimme perilla ensimmaista kertaa yli viikkoon.
Matkan aikana muun muassa opimme vihaamaan vietnamilaista televisioviihdetta, hikoilimme tunteja liikkumattomassa bussissa tulvivalla asemalla, elimme vuorokausia katkaravun makuisella kuivamuonalla, olimme kasittamattoman likaisia, otimme ainakin huonoja valokuvia, karsimme lukuisista erilaisista saryista ja nauroimme omalle mielettomyydellemme.
Seuraavan viikon vietimme lahinna juuri siina mihin laskeuduimme. Bungalowin edustan hammokissa. Ruoka-ajan ulkopuolella saatoimme nousta uimaan tai kevyelle kavelyretkelle vesiputouksia ihailemaan. Ehka talla auringon imemisen ja paikallaan olemisen maaralla taas hetken jaksaa.
Saarten jalkeen, ennen tanne saapumistamme olemme loytaneet itsemme Champasakista, muinaisen Khmer-valtakunnan suurkaupungin raunioilta ja Tadlon pikkukylasta paljon pienemman joen, mutta viela nayttavampien vesiputousten aarelta.
Emme sorru epatoivoon matkamme aikarajan lahestyessa. Laskelmiemme mukaan aikaa on viela Laosin pohjoisempien alueiden pikaiseen havainnointiin. Aaton-aaton-aattoon on viela reilu viikko aikaa. Sehan on monien ihmisten koko loma!
Pahoittelemme tamankertaisen ulosantimme sekavaa niukkuutta. Tarkennuksia saattaa joutua pyytamaan henkilokohtaisesti. Niita saatetaan myos jakaa kysymatta.
Viimeisella puristuksella ennen joulua - Kyosti ja Villihminen
sunnuntai 13. joulukuuta 2009
sunnuntai 22. marraskuuta 2009
Sadetta taifuunirannikolla
Keski-Vietnamista paivaa. Tanne ollaan parahdetty sitten viime kirjailun. Ja vetta tulee, ensimmaista kertaa koko tripin aikana, nyt koko viimeisen viikon.
Ennen etelaan siirtymista pyorahdeltiin Hanoin yossa useampaankin otteeseen. Tavattiin muita matkaajia skaalalla ihan mukavasta sangen rasittaviin, joukossa myos matkan ensimmainen suomineito, seka piipahdettiin melko salaperaisessa, mutta lamminhenkisessa roots 'n' reggae -baarissa. Mestaan paaseminen edellytti paikan tietavan hemmon kohtaamisen, skootterin peravalon juosten jahtaamista ja pimealla kujalla mitaansanomattomaan oveen koputtamista. Hallituksen protokollan mukaan kaikkien syntista juhlintaa kestitsevien paikkojen taytyy sulkeutua ennen puoltayota. Tata letkeiden rytmien ja kansainvalisen puheensorinan tayttamaa luolaa tuo saanto ei luultavasti jonkinmoisen korruptiotoiminnan ansiosta nayttanyt koskevan. Ilta oli ihan mielenkiintoinen kuriositeetti matkalle. Kolmelta aamuyolla miljoonakaupunki oli meita muutamaa kulkuria lukuunottamatta taysin autio.
Naista tunnelmista ponnistimme kohti etelaa. Yojunalla puksutimme paakaupungista Hueen, entiseen keisarin valtaistuincityyn. Kierrettiin sateessa nelja ja puoli tuntia ihmettelemassa ja valokuvaamassa raunioita, temppeleita, palatseja, puutarhoja ja lampia, ennen kuin tunsimme saaneemme tarpeeksemme. Tyomaara, joka on kaytetty jokaisen kaikkia pintoja peittavan, ainutlaatuisen detaljeekoristelun aikaansaamiseksi, on kasittamaton. Kungfutselais-taolais-buddhalainen maailmannakemys vallitsi joka puolella visuaalisesti hyvin vaikuttavana. Viela hammentavammaksi arkkitehtuurin tekee se, miten se oli tarkoitettu vain hyvin pienen eliitin nahtavaksi. Tavallinen kansa pidettiin turvavalin paassa kuusimetrisilla muureilla.
Huen vanha kaupunki plakkarissa laskeuduimme hyvilla mielin alemmas etelaan. Ja mika lasku se olikaan! Paasimme ihmettelemaan maisemia maailman kauneimmaksi tituleeratulla rautatietaipaleella. Oli melkoisen mahtavat fiilikset tyontaa paa ulos kiitavan junan ikkunasta meri-ilman iskiessa vasten kasvoja, sumuisten viidakkovuorten kohotessa ymparilla. Helppo oli uskoa, etta yhta pallon parhaista polkkyteista siina kuljettiin.
Alle pari viikkoa sitten viimeisimman taifuunin ryopyttama Danang oli kolmituntisen fiilistelyn maaranpaa. Taman metropolin viehatysta emme jostain syysta loytaneet. Kaupungin halvin, liian kallis majoitusmahdollisuus, hotellihuone hieromalaitoksen ylakerrassa tarjosi sateelliittitelevisiollaan parhaan viihteen, mita betoniviidakosta onnistuimme loytamaan. Ehka rankasti rummuttanut sade lannisti etsintahalujamme. Vieressa levittaytynyt China Beach, jolla jenkkisoltut kavivat pommituslentojen ja vaijytysten valissa huilimassa, ei sekaan nailla keleilla houkuttanut. Charlie ei surffaa. Rankkasateessa emme mekaan.
Tyytyvaisia olimme siis jattaessamme Danangin taaksemme. Vielapa, kun transportaatiomuodoksi valikoitui kaksipyoraiset menopelit. Palkkasimme pari pratkajatkaa heittamaan meidat 30 kilsan matkan Hoi Aniin. Naamaa piesseesta sateesta huolimatta, osin ehka juurikin sen ansiosta, siirtyma oli aikas magee. Hoi Anin raatalikaupunki olikin sitten paljon edellista miellyttavampi asutuskeskus. Vanhan kaupungin kapeilta kaduilta ja kujilta motot ovat lohdullisesti edes osan ajasta bannattu, ja klassinen aasialainen pujoparta vetta valuen pyoralla vastaan vinttaavat vanhat herrat hymyilyttavat. Olemme jopa tyollistaneet muutamaa kaupungin kahdesta sadasta ammattitaitoisesta ja harskin halvasta vaatturipuodista. Raatalinaiset luovat noin vuorokaudessa kaiken elloksen katalogista osoittamastasi jumpperista mielikuvituksesi katkoista esiin loihtimiisi custom-lenkkareihin. Kelpaa jatkaa matkaa kera keisarin uusien vaatteiden?
Muutto etelampaan on ehka alustavasti epaonnistunut kelien kannalta, mutta kulinaristisesta nakokulmasta liikahdus oli, sanoisimmeko, makoisa. Pohjolan keittiota kuukauden tiskipoydan alusia myoten koluttuamme stimuloi keskiosien mukavan tulinen rannikkosapuska makunystyroitamme mukaviin sfaareihin. Kaikenlaista upporasvassa paistetuista rieskoista valkosipulikotiloihin ja riisilihasmunapiirakoista kitalakeen tarraaviin, banaaninlehtiin kaarittyihin sticky rice -paputahnaklontteihin on jo kitusiimme uponnut, ja viela on monta potentiaalista herkkua maistelematta. Matkustaminen on kokonaisvaltainen elamys koko kropalle ja kaikille aisteille. Niin hyvassa kuin pahassakin. Kyosti on kolmatta kertaa kipeana.
Isommissa kaupungeissa on enemman sateensuojia. Talla logiikalla syoksahdamme huomenna uusien matkakledjujen valmistuttua yha syvemmalle etelaan, aina legendaariseen Saigoniin asti. Ensi kerralla siis toivottavasti kerromme, miten on kaynyt pohjan pojille yhdessa Kaakkois-Aasian sykkivimmista metropoleista. Cowabunga!
Ennen etelaan siirtymista pyorahdeltiin Hanoin yossa useampaankin otteeseen. Tavattiin muita matkaajia skaalalla ihan mukavasta sangen rasittaviin, joukossa myos matkan ensimmainen suomineito, seka piipahdettiin melko salaperaisessa, mutta lamminhenkisessa roots 'n' reggae -baarissa. Mestaan paaseminen edellytti paikan tietavan hemmon kohtaamisen, skootterin peravalon juosten jahtaamista ja pimealla kujalla mitaansanomattomaan oveen koputtamista. Hallituksen protokollan mukaan kaikkien syntista juhlintaa kestitsevien paikkojen taytyy sulkeutua ennen puoltayota. Tata letkeiden rytmien ja kansainvalisen puheensorinan tayttamaa luolaa tuo saanto ei luultavasti jonkinmoisen korruptiotoiminnan ansiosta nayttanyt koskevan. Ilta oli ihan mielenkiintoinen kuriositeetti matkalle. Kolmelta aamuyolla miljoonakaupunki oli meita muutamaa kulkuria lukuunottamatta taysin autio.
Naista tunnelmista ponnistimme kohti etelaa. Yojunalla puksutimme paakaupungista Hueen, entiseen keisarin valtaistuincityyn. Kierrettiin sateessa nelja ja puoli tuntia ihmettelemassa ja valokuvaamassa raunioita, temppeleita, palatseja, puutarhoja ja lampia, ennen kuin tunsimme saaneemme tarpeeksemme. Tyomaara, joka on kaytetty jokaisen kaikkia pintoja peittavan, ainutlaatuisen detaljeekoristelun aikaansaamiseksi, on kasittamaton. Kungfutselais-taolais-buddhalainen maailmannakemys vallitsi joka puolella visuaalisesti hyvin vaikuttavana. Viela hammentavammaksi arkkitehtuurin tekee se, miten se oli tarkoitettu vain hyvin pienen eliitin nahtavaksi. Tavallinen kansa pidettiin turvavalin paassa kuusimetrisilla muureilla.
Huen vanha kaupunki plakkarissa laskeuduimme hyvilla mielin alemmas etelaan. Ja mika lasku se olikaan! Paasimme ihmettelemaan maisemia maailman kauneimmaksi tituleeratulla rautatietaipaleella. Oli melkoisen mahtavat fiilikset tyontaa paa ulos kiitavan junan ikkunasta meri-ilman iskiessa vasten kasvoja, sumuisten viidakkovuorten kohotessa ymparilla. Helppo oli uskoa, etta yhta pallon parhaista polkkyteista siina kuljettiin.
Alle pari viikkoa sitten viimeisimman taifuunin ryopyttama Danang oli kolmituntisen fiilistelyn maaranpaa. Taman metropolin viehatysta emme jostain syysta loytaneet. Kaupungin halvin, liian kallis majoitusmahdollisuus, hotellihuone hieromalaitoksen ylakerrassa tarjosi sateelliittitelevisiollaan parhaan viihteen, mita betoniviidakosta onnistuimme loytamaan. Ehka rankasti rummuttanut sade lannisti etsintahalujamme. Vieressa levittaytynyt China Beach, jolla jenkkisoltut kavivat pommituslentojen ja vaijytysten valissa huilimassa, ei sekaan nailla keleilla houkuttanut. Charlie ei surffaa. Rankkasateessa emme mekaan.
Tyytyvaisia olimme siis jattaessamme Danangin taaksemme. Vielapa, kun transportaatiomuodoksi valikoitui kaksipyoraiset menopelit. Palkkasimme pari pratkajatkaa heittamaan meidat 30 kilsan matkan Hoi Aniin. Naamaa piesseesta sateesta huolimatta, osin ehka juurikin sen ansiosta, siirtyma oli aikas magee. Hoi Anin raatalikaupunki olikin sitten paljon edellista miellyttavampi asutuskeskus. Vanhan kaupungin kapeilta kaduilta ja kujilta motot ovat lohdullisesti edes osan ajasta bannattu, ja klassinen aasialainen pujoparta vetta valuen pyoralla vastaan vinttaavat vanhat herrat hymyilyttavat. Olemme jopa tyollistaneet muutamaa kaupungin kahdesta sadasta ammattitaitoisesta ja harskin halvasta vaatturipuodista. Raatalinaiset luovat noin vuorokaudessa kaiken elloksen katalogista osoittamastasi jumpperista mielikuvituksesi katkoista esiin loihtimiisi custom-lenkkareihin. Kelpaa jatkaa matkaa kera keisarin uusien vaatteiden?
Muutto etelampaan on ehka alustavasti epaonnistunut kelien kannalta, mutta kulinaristisesta nakokulmasta liikahdus oli, sanoisimmeko, makoisa. Pohjolan keittiota kuukauden tiskipoydan alusia myoten koluttuamme stimuloi keskiosien mukavan tulinen rannikkosapuska makunystyroitamme mukaviin sfaareihin. Kaikenlaista upporasvassa paistetuista rieskoista valkosipulikotiloihin ja riisilihasmunapiirakoista kitalakeen tarraaviin, banaaninlehtiin kaarittyihin sticky rice -paputahnaklontteihin on jo kitusiimme uponnut, ja viela on monta potentiaalista herkkua maistelematta. Matkustaminen on kokonaisvaltainen elamys koko kropalle ja kaikille aisteille. Niin hyvassa kuin pahassakin. Kyosti on kolmatta kertaa kipeana.
Isommissa kaupungeissa on enemman sateensuojia. Talla logiikalla syoksahdamme huomenna uusien matkakledjujen valmistuttua yha syvemmalle etelaan, aina legendaariseen Saigoniin asti. Ensi kerralla siis toivottavasti kerromme, miten on kaynyt pohjan pojille yhdessa Kaakkois-Aasian sykkivimmista metropoleista. Cowabunga!
lauantai 14. marraskuuta 2009
Polya jalleen nielleet pojat
Vuori, Indokiinan katto, FANSIPAN on valloitettu. Jo pari paivaa sitten. Kuinka kuvata tunnetta, kun vuorijono, johon myos Mt Everest kuuluu, syytaa naamaamme pilvea kymmenien metrien sekunttinopeudella... Suosittelemme lampimasti kaikille. Kiipeaminen oli sopivan raskasta ja yokin niin kylma etta uskoi kolmessa kilometrissa killuvansa. Erinomaisen kokkimme laittamat ateriat olisivat varmasti maistuneet loistavilta normaaliolosuhteissakin, mutta paivan kiipeamisen jalkeen ne olivat tajuntaa huojuttava kokemus.
Jotain ennenkokematonta siiva vyoryi ihmislapsen lavitse, kun pilvimassassa vaelsimme. Kaikki edellisen paivan ja aamun rymyamiset haihtuivat tuulen mukana, kun paasimme vuorenharjanteelle viiman piiskattavaksi. Oltiin pilvessa. Siina ne velloivat ylitse, alitse, ohitse. Todella kurkoa. Fiilis, jota tullaan mehustelemaan viela loputtomia maaria. Huipulla kayminen jatti mielenkin korkealle.
Mutta kas. Paluu maan pinnalle oli kivinen. Sapan kyla oli jostain syysta hyvin ahdistava paikka kun sinne vuoren huiputtaneina palasimme. Ehka vahiten miellyttava kokemus tahan asti oli ryytymyksen selattamista varten majapaikaksi kaavaillun guesthousen kaapin paljastuminen rotanpesaksi. Tukevan aterian jalkeen henkiset vammamme paljastuivat odotettua pienemmiksi.
Mutta tielle oli paastava. Nukuimme hyvin ja hyppasimme aamulla Lai Chauhun menevaan bussiin. Kaupunki on hiljan korotettu provinssin paakaupungiksi, minka seurauksena paikka on valtava tyomaa. Polyisin paikka jonka olemme tahan mennessa kohdanneet. Jatkoliikennetta ei ollut, joten siella oli yovyttava. Ilmeisesti kalliskin hotelli voi asuttaa suuria maaria kookkaita torakoita.
Seuraavana paivana vierailimme Atlantiksessa. Pysahdyimme mutustamaan raakaa sipulia ja hyvin epamaaraista lihaa Muong Layn entiseen kaupunkiin. Kylaan, jota pian ei enaa ole. Vietnamin hallitus rakennuttaa laheisen joen kahlitsevaa valtaisaa vesivoimalaa. Muong Layn kohtalona on hukkua patoaltaaseen. Monet olivat jo lahteneet, aiemmin provinssin paakaupungin statusta kantaneesta kaupungista suuri osa oli jyratty maan tasalle.
Jokseenkin omituiset olivat fiilikset katsellessaan maisemaa, jonka tilalla tiesi pian helmeilevan jarven. Millaisia suunnitelmia tekevat ihmiset, jotka tietavat kotinsa tuhoutuvan parin vuoden kuluttua? Muuttaako pois heti, vai yrittaako viela nauttia viimeisista hetkista suvun jo sukupolvia asuttamalla maalla? Korjatako vuotava katto, kun sen paalla tulee lopulta olemaan valtaisa vesimassa?
Samana iltana, yksin kyseisen paivan aikana kertyneiden, seitseman bussissa istutun tunnin kypsentamina, totesimme saaneemme tarpeeksemme. Luovuimme kunnianhinoisesta suunnitelmastamme siirtya kyla kerrallaan kohti Hanoita ja hyppasimme yobussiin. Herasimme tana aamuna paakaupungista, lihakset kipeina kaikkien noiden erilaisten bussien jaljilta. Tasta eteenpain suosimme junia. Niissa kanssamatkustajien vatsalaukutkaan eivat tyhjene niin usein.
Hanoista saa jalleen hieman enemman irti. Jostain syysta maahan tottuessaan pystyy kiinnittamaan huomiota yha uusiin yksityiskohtiin. Kiertelimme hyvin paljon samoja reitteja kuin aikaisemmillakin kerroilla, kyllastymatta lainkaan ymparillamme vellovaan kaupunkiin. Ainoastaan korvia hellivat ajoneuvojen torvet ajavat meidat epatoivon partaalle. Hiljaisuus saa taalla uuden merkityksen.
Nyt livahdamme maistelemaan Hanoin yoelamaa. Jo yli kuukausi reissussa! Vaikea uskoa. Onneksi viela paljon edessa; viisi viikkoa, puolikas valtio, ehka vahan toistakin. Lisaksi juurikin huomenna tulee kuluneeksi tasan vuosi siita kohtalokkaasta aamusta Pajupurolla, jona Ville kysyi Paavolta: "Lahetko mun kanssa Kaakkois-Aasiaan?" Vastaus kuului: "V**** joo, jos vaan saan jostain rahaa." Kai sita rahaa ja ehka oleellisemmin momenttumia sitten loytyi. Taalla ollaan!
Jotain ennenkokematonta siiva vyoryi ihmislapsen lavitse, kun pilvimassassa vaelsimme. Kaikki edellisen paivan ja aamun rymyamiset haihtuivat tuulen mukana, kun paasimme vuorenharjanteelle viiman piiskattavaksi. Oltiin pilvessa. Siina ne velloivat ylitse, alitse, ohitse. Todella kurkoa. Fiilis, jota tullaan mehustelemaan viela loputtomia maaria. Huipulla kayminen jatti mielenkin korkealle.
Mutta kas. Paluu maan pinnalle oli kivinen. Sapan kyla oli jostain syysta hyvin ahdistava paikka kun sinne vuoren huiputtaneina palasimme. Ehka vahiten miellyttava kokemus tahan asti oli ryytymyksen selattamista varten majapaikaksi kaavaillun guesthousen kaapin paljastuminen rotanpesaksi. Tukevan aterian jalkeen henkiset vammamme paljastuivat odotettua pienemmiksi.
Mutta tielle oli paastava. Nukuimme hyvin ja hyppasimme aamulla Lai Chauhun menevaan bussiin. Kaupunki on hiljan korotettu provinssin paakaupungiksi, minka seurauksena paikka on valtava tyomaa. Polyisin paikka jonka olemme tahan mennessa kohdanneet. Jatkoliikennetta ei ollut, joten siella oli yovyttava. Ilmeisesti kalliskin hotelli voi asuttaa suuria maaria kookkaita torakoita.
Seuraavana paivana vierailimme Atlantiksessa. Pysahdyimme mutustamaan raakaa sipulia ja hyvin epamaaraista lihaa Muong Layn entiseen kaupunkiin. Kylaan, jota pian ei enaa ole. Vietnamin hallitus rakennuttaa laheisen joen kahlitsevaa valtaisaa vesivoimalaa. Muong Layn kohtalona on hukkua patoaltaaseen. Monet olivat jo lahteneet, aiemmin provinssin paakaupungin statusta kantaneesta kaupungista suuri osa oli jyratty maan tasalle.
Jokseenkin omituiset olivat fiilikset katsellessaan maisemaa, jonka tilalla tiesi pian helmeilevan jarven. Millaisia suunnitelmia tekevat ihmiset, jotka tietavat kotinsa tuhoutuvan parin vuoden kuluttua? Muuttaako pois heti, vai yrittaako viela nauttia viimeisista hetkista suvun jo sukupolvia asuttamalla maalla? Korjatako vuotava katto, kun sen paalla tulee lopulta olemaan valtaisa vesimassa?
Samana iltana, yksin kyseisen paivan aikana kertyneiden, seitseman bussissa istutun tunnin kypsentamina, totesimme saaneemme tarpeeksemme. Luovuimme kunnianhinoisesta suunnitelmastamme siirtya kyla kerrallaan kohti Hanoita ja hyppasimme yobussiin. Herasimme tana aamuna paakaupungista, lihakset kipeina kaikkien noiden erilaisten bussien jaljilta. Tasta eteenpain suosimme junia. Niissa kanssamatkustajien vatsalaukutkaan eivat tyhjene niin usein.
Hanoista saa jalleen hieman enemman irti. Jostain syysta maahan tottuessaan pystyy kiinnittamaan huomiota yha uusiin yksityiskohtiin. Kiertelimme hyvin paljon samoja reitteja kuin aikaisemmillakin kerroilla, kyllastymatta lainkaan ymparillamme vellovaan kaupunkiin. Ainoastaan korvia hellivat ajoneuvojen torvet ajavat meidat epatoivon partaalle. Hiljaisuus saa taalla uuden merkityksen.
Nyt livahdamme maistelemaan Hanoin yoelamaa. Jo yli kuukausi reissussa! Vaikea uskoa. Onneksi viela paljon edessa; viisi viikkoa, puolikas valtio, ehka vahan toistakin. Lisaksi juurikin huomenna tulee kuluneeksi tasan vuosi siita kohtalokkaasta aamusta Pajupurolla, jona Ville kysyi Paavolta: "Lahetko mun kanssa Kaakkois-Aasiaan?" Vastaus kuului: "V**** joo, jos vaan saan jostain rahaa." Kai sita rahaa ja ehka oleellisemmin momenttumia sitten loytyi. Taalla ollaan!
lauantai 7. marraskuuta 2009
Heikossa hapessa, ohuessa ilmassa
Jo useita paivia sitten pakkasimme riippumattomme ja lahdimme turvaisasta majapaikastamme nielemaan polya pohjoisille teille. Vaan emmepa pitkalle paasseet, ennen kuin vieraan kulttuurin vastaisku kohdistui Kyostin koulimattomiin sisuskaluihin. Jo bussimatka oli tuskaisa. Emme kuitenkaan paatyneet yhta heikkoon happeen, kuin pari penkkirivia edempana puklaillut vuoristokansalainen. Pysahdyimme huilimaan Sapan turistikylan posliinialttarille. Kyostin voinnin alkaessa kohentua, oli Villihmisen vuoro viettaa heikkoja hetkia matkalaisen turman kynsissa.
Heitot Vietnamin Lapista eivat olekaan olleet niin kaukaa haettuja. Ensimmaiset fiilikset, jotka pintaan nousivat Sapaan tallustaessa, olivat: "Levi! Perkele Levi!". Kaiken kaikkiaan omituinen alppikyla. Oikeen odotti loytavansa jonkun kadunkulman takaa legendaarisen Hullun Poron. Kauhistuttavan kaunis pipodiskokulttuuri voi Sapassakin hyvin ja potkien.
Parhaimmillaan kyla on kuulema sita kiertavilla poluilla, joille emme sattuneesta syysta ole viela paasseet. Nyt alkaa kuosi olemaan jo hitusen parempi. 1600 metrissa ollaan, mutta yha ylemmas tahyamme. Silla tavoitteenamme on, ei enempaa eika vahempaa, kuin kivuta Fansipanille, Vietnamin korkeimmalle huipulle yli kolmen tonnin. Kartoitamme patevan oppaan ja kantajien palkkamisen mahdollisuuksia. Huipun valloittamiseen ei sen teknisempaa kapuamisosaamista vaadita. Parin paivan trekista pitaisi selvita ihan perinteisella ahinalla ja puhinalla. Nyt kuitenkin hohhailemme ja kerailemme voimia viela parisen paivaa. Reissaajien kaatumatauti veti mehut pois melkoisen tehokkaasti.
Olemme kayneet pitkia sisaisia ja ulkoisiakin keskusteluja nakemastamme. Turismin vaikutukset vuoristokansojen, kuten varmasti kaikkien muidenkin sen vaikutuspiirissa olevien, elamaan ovat hyvin ristiriitaiset. Ville raapusti matkapaivakirjaansa esseistista pohdintaa aiheesta, mutta ainakin viela pitaydymme blastaamasta.
On saali, etta tutustuminen vietnamilaiseen kaunokirjallisuuteen paasi alkuun vasta tien paalla. Kulttuurishokin vaimennus olisi ollut helpompaa jos osan ajatuksista maan taloudellisesta ja aatteellisesta kahtiajaosta olisi voinut kasitella tosissaan jo ennen kuin saapuu keskelle tuota kaikkea.
Heitot Vietnamin Lapista eivat olekaan olleet niin kaukaa haettuja. Ensimmaiset fiilikset, jotka pintaan nousivat Sapaan tallustaessa, olivat: "Levi! Perkele Levi!". Kaiken kaikkiaan omituinen alppikyla. Oikeen odotti loytavansa jonkun kadunkulman takaa legendaarisen Hullun Poron. Kauhistuttavan kaunis pipodiskokulttuuri voi Sapassakin hyvin ja potkien.
Parhaimmillaan kyla on kuulema sita kiertavilla poluilla, joille emme sattuneesta syysta ole viela paasseet. Nyt alkaa kuosi olemaan jo hitusen parempi. 1600 metrissa ollaan, mutta yha ylemmas tahyamme. Silla tavoitteenamme on, ei enempaa eika vahempaa, kuin kivuta Fansipanille, Vietnamin korkeimmalle huipulle yli kolmen tonnin. Kartoitamme patevan oppaan ja kantajien palkkamisen mahdollisuuksia. Huipun valloittamiseen ei sen teknisempaa kapuamisosaamista vaadita. Parin paivan trekista pitaisi selvita ihan perinteisella ahinalla ja puhinalla. Nyt kuitenkin hohhailemme ja kerailemme voimia viela parisen paivaa. Reissaajien kaatumatauti veti mehut pois melkoisen tehokkaasti.
Olemme kayneet pitkia sisaisia ja ulkoisiakin keskusteluja nakemastamme. Turismin vaikutukset vuoristokansojen, kuten varmasti kaikkien muidenkin sen vaikutuspiirissa olevien, elamaan ovat hyvin ristiriitaiset. Ville raapusti matkapaivakirjaansa esseistista pohdintaa aiheesta, mutta ainakin viela pitaydymme blastaamasta.
On saali, etta tutustuminen vietnamilaiseen kaunokirjallisuuteen paasi alkuun vasta tien paalla. Kulttuurishokin vaimennus olisi ollut helpompaa jos osan ajatuksista maan taloudellisesta ja aatteellisesta kahtiajaosta olisi voinut kasitella tosissaan jo ennen kuin saapuu keskelle tuota kaikkea.
sunnuntai 1. marraskuuta 2009
turistibussinbongausta parvekkeelta
"Aijaijaijaijai. Nyt ollaan ytimessa. Mielihyvakeskus sateilee niin voitonriemuisesti, ettei osaa kuin nauraa. Paastiin kuin paastiinkin vuoristosta loytamaamme guesthouseen. Riippumatto takertui verannan kattoparruihin ja aurinko valaisi mielen. Taytti sen hyvalla lammolla. Edessa kasittamattoman kaunis vuoristomaisema, kadessa hoyryava, pikkuruinen teelasi. Tata on etsitty, tata on haettu. Taidanpa kaataa itselleni vahan lisaa teeta ja antaa hammockin keinua hiljalleen."
--Villen paivakirjamerkinta 31.10.2009
Se tosiaan oli auki. Pihassa hymyileva, vanha pariskunta jonka kanssa emme toistaiseksi ole kyenneet vaihtamaan ainuttakaan vastapuolen ymmartamaa sanaa. Mutta hymyja, teeta ja valloittavaa vieraanvaraisuutta on riittanyt.
Saapuessamme viitttoilimme halusta saada tavaramme lukolliseen kaappiin. Hammentyneina katsoimme isantamme poistumista pihasta. Kotvan kuluttua hammennys ei kadonnut vaan sai mausteekseen hilpeytta kun palmujen takaa ilmestyi valtaisa piironki, ilmeisesti naapurista meita varten lainattu.
Isanta on noussut kiistattomasti suosikki-ihmistemme joukkoon. Viimeistaan kun aiemmin paivalla kylasta tingitty riippumatto kosahti liitoksistaan. Ukko pelasti paivamme macgyvermaisella napparyydella kietaisemalla viidessa sekunnissa tuon hajonneen riekaleen taysin toimivaksi kokonaisuudeksi verannan kaiteen pieleen.
Sijoillamme matoissa maatessaan mieliamme ei kykene synkistamaan kuin ajoittain koettu epailys nautinnon oikeutuksesta. Vakisinkin tuntee syyllisyyden piston kun ajattelee, kuinka etuoikeutetussa asemassa itse on. Ymparillamme olevat ihmiset tekevat kovasti toita henkensa pitimiksi. Olemme paattaneet kantaa kortemme kekoon pihapiirissa tapahtuvien askareiden teossa vaikka puolivakisin. Kunhan ensin paikallistamme itsemme todella tilanteeseen jossa olemme. Tassa saattaa vierahtaa ainakin tama iltapaiva.
Markkinat ovat humuisat. Onneksemme herasimme aamulla aikaisin (kukonlaulun aikaan, tosin mielipuolinen heltanheiluttaja ei malttanut vaieta edes yon pitkina tunteina) ja paasimme paikalle ennen kuin bussilastit syytivat sisuksistaan kymmenittain kalpeanaamaisia vierailijoita valokuvaamaan torin hyorinaa. Kun tama tapahtui, me vetaydyimme vuoristoon nauttimaan paivanokoset ja muutamat kupposet kahvia ja teeta.
Aamupalaksi Kyosti nautti pataa johon oli varmasti tapettu ainakin possu poikineen. Liemessa kellui palasia, joista maksaa lukuunottamatta kaikki jaivat suomen lihatiskien oppimaaralla tarkemmin maarittelemattomiksi. Maistuvaa tuo oli.
Nyt olemme siirtymassa toiselle kierrokselle. Aamulla hankituiden housujen, kahvinuuttimien ja muiden matkamuistojen lisaksi lienee tarpeellista taydentaa pakaasejamme viela muutamalla tarkoin valitulla myyntiartiklalla.
Tama siis ennen kuin siirrymme takaisin meita verannalla odottavien riippumattojemme syleilyyn. Siina kelluessa, trooppisia hedelmia kuoriessa ja jylhia satumaisemia toljotellessa runosuoni paisuu lahes runebergilaisiin mittoihin. Paha vain kuin kyna ei pysy kadessa rentouden hyokyessa yli kehon ja mielen. Tyytynemme messevan loysiin lausuntosessioihin.
Merelta maalle jo voimiaan nayttamaan siirtynyt taifuuni herattaa hieman ajatuksia. Tosin ainoa huolemme taalla vuoristossa lienee majapaikkamme hieman vuotava katto. Tokkopa nuo raskaat sadepilvet kuitenkaan jaksavat edes nousta naille lakeuksille.
Riippumatosta hetkeksi poistuneet - Kyosti ja Villihminen
--Villen paivakirjamerkinta 31.10.2009
Se tosiaan oli auki. Pihassa hymyileva, vanha pariskunta jonka kanssa emme toistaiseksi ole kyenneet vaihtamaan ainuttakaan vastapuolen ymmartamaa sanaa. Mutta hymyja, teeta ja valloittavaa vieraanvaraisuutta on riittanyt.
Saapuessamme viitttoilimme halusta saada tavaramme lukolliseen kaappiin. Hammentyneina katsoimme isantamme poistumista pihasta. Kotvan kuluttua hammennys ei kadonnut vaan sai mausteekseen hilpeytta kun palmujen takaa ilmestyi valtaisa piironki, ilmeisesti naapurista meita varten lainattu.
Isanta on noussut kiistattomasti suosikki-ihmistemme joukkoon. Viimeistaan kun aiemmin paivalla kylasta tingitty riippumatto kosahti liitoksistaan. Ukko pelasti paivamme macgyvermaisella napparyydella kietaisemalla viidessa sekunnissa tuon hajonneen riekaleen taysin toimivaksi kokonaisuudeksi verannan kaiteen pieleen.
Sijoillamme matoissa maatessaan mieliamme ei kykene synkistamaan kuin ajoittain koettu epailys nautinnon oikeutuksesta. Vakisinkin tuntee syyllisyyden piston kun ajattelee, kuinka etuoikeutetussa asemassa itse on. Ymparillamme olevat ihmiset tekevat kovasti toita henkensa pitimiksi. Olemme paattaneet kantaa kortemme kekoon pihapiirissa tapahtuvien askareiden teossa vaikka puolivakisin. Kunhan ensin paikallistamme itsemme todella tilanteeseen jossa olemme. Tassa saattaa vierahtaa ainakin tama iltapaiva.
Markkinat ovat humuisat. Onneksemme herasimme aamulla aikaisin (kukonlaulun aikaan, tosin mielipuolinen heltanheiluttaja ei malttanut vaieta edes yon pitkina tunteina) ja paasimme paikalle ennen kuin bussilastit syytivat sisuksistaan kymmenittain kalpeanaamaisia vierailijoita valokuvaamaan torin hyorinaa. Kun tama tapahtui, me vetaydyimme vuoristoon nauttimaan paivanokoset ja muutamat kupposet kahvia ja teeta.
Aamupalaksi Kyosti nautti pataa johon oli varmasti tapettu ainakin possu poikineen. Liemessa kellui palasia, joista maksaa lukuunottamatta kaikki jaivat suomen lihatiskien oppimaaralla tarkemmin maarittelemattomiksi. Maistuvaa tuo oli.
Nyt olemme siirtymassa toiselle kierrokselle. Aamulla hankituiden housujen, kahvinuuttimien ja muiden matkamuistojen lisaksi lienee tarpeellista taydentaa pakaasejamme viela muutamalla tarkoin valitulla myyntiartiklalla.
Tama siis ennen kuin siirrymme takaisin meita verannalla odottavien riippumattojemme syleilyyn. Siina kelluessa, trooppisia hedelmia kuoriessa ja jylhia satumaisemia toljotellessa runosuoni paisuu lahes runebergilaisiin mittoihin. Paha vain kuin kyna ei pysy kadessa rentouden hyokyessa yli kehon ja mielen. Tyytynemme messevan loysiin lausuntosessioihin.
Merelta maalle jo voimiaan nayttamaan siirtynyt taifuuni herattaa hieman ajatuksia. Tosin ainoa huolemme taalla vuoristossa lienee majapaikkamme hieman vuotava katto. Tokkopa nuo raskaat sadepilvet kuitenkaan jaksavat edes nousta naille lakeuksille.
Riippumatosta hetkeksi poistuneet - Kyosti ja Villihminen
perjantai 30. lokakuuta 2009
Kuulu aasialainen vieraanvaraisuus
Vuoristossa yha vaan. Eilen ajattelimme kayda pienella kavelylenkilla naissa jylhissa maisemissa. Kolmen kilsan paasta uskoimme loytavamme vuoristokansan kylan. No eihan se ihan niin lahella ollut. Lienemme kulkeneet harhaan, silla noin arviolta kymmenen paahteisen kilometrin jalkeen huomasimme retkikuntamme vesivarantojen ehtyneen.
Onneksi viidakon keskelta havaitsimme alkuasukkaiden kylapahasen. Naantyneina raahasimme ruhomme hokkeleille. Taival ei ollut sielta helpoimmasta paasta. Primitiivit olivat pystyttaneet tononsa vuoren rinteeseen kalpeille miehille hirvittavaan korkeuteen. Kaiken lisaksi hokkeleista ei loytynyt ainuttakaan kymmenta vuotta tayttanytta vahemmistokansan edustajaa. Heista ei ollut apua janomme sammuttamiseen. Olimme jo luopuneet toivosta ja kaantyneet takaisin, kun vastaamme vaelti tummanpuhuva mies. Valtavan vesurinsa kera alkuasukas kuunteli tarkkaavaisesti vietnamiksi esittamamme vaatimuksen kolonialistien kestittamisesta. Kommunikaatio oli sinansa hankalaa, etta myoskaan tama vahemmistokansan edustaja ei puhunut kotimaansa virallista kielta. Emme kuitenkaan saaneet maistaa vesuria, vaan suomalaisille tuntemattoman mittavaa vieraanvaraisuutta. Mies lahti johdattamaan meita talolleen, joka sijaitsi kuin sijaitsikin vuoren korkeimmalla kohdalla. Ehka kyseessa oli itse yhteison paallikko...
Pohdiskelimme siina rinnetta ylos hikoillessamme, olikohan ukko sittenkaan ymmartanyt juomisviittomamme oikein. Paikallinen Kukkais H'Mong -kansa on kuitenkin kuulua maissipontikastaan. Ja niinpa niin, muussa tilanteessa miehen mokkinsa nurkasta esiin kaivama kanisteri olisi ehka kirvoittanut meista riemunkiljahduksia. Nyt jo ennestaan vahia nesteita poistattava riemuliemi vaikutti kuitenkin hengenvaaralliselta idealta. Mutta olisihan se ollut epakohteliasta kieltaytya. Otimme aijankappyran kanssa maistiaiset, ja totesimme myrkyn olevan varsin laadukasta. Tyhjaan vesipulloon saimme erehdyttavasti vedelta nayttavan, vaan ei haisevan, eran tata paikallista paloviinaa. Oli aika erikoinen fiilis pidella paikallaan suppiloa, kun sanaakaan sanomaton, mutta leveasti hymyileva H'Mong kaatoi jaloa ainettaan pulloomme.
Loytyi miehen tulisijalta sittenkin myos mustaksi hiiltynyt vesipannu, josta saimme kaipaamaamme nestetta. Aija oli avustanut meita ihan puhtaasti ystavallisyyttaan, vaikka olimmekin aiemmin viittoneet halusta ostaa vetta. Ei ukko meinannut edes ottaa vastaan tarjoamiamme rahoja. Lopulta saimme rytattya hanen kouraansa jonkin mitattoman summan paikallista valuuttaa. Jalkeenpain havetti vastalahjamme mitattomyys. Kasittamatonta ystavallisyytta!
Pitkalle paluutaipaleelle lahtiessamme paatimme kuitenkin turvautuvamme epamaaraiseen vesitaydennykseemme vain aarimmaisessa dehydraatiotilassa. Toisen pullon hermomyrkyn maarittelimme pitoisuuksiensa vuoksi "turvalliseksi". Siina tuskin elaisivat minkaanlaiset loiselaimet tai muut viheliaiset taudinaiheuttajat. Tassa vaiheessa totesimme retkueemme ravinneen itseaan paivan aikana kokonaisilla kymmenella banaanilla ja parilla kourallisella pahkinoita.
Olimme melko naantyneita saapuessamme viimein Bac Han kaupunkiin, josta olimme tutkimusmatkallemme reilut kuusi timmaa aiemmin lahteneet. Eteemme kannetut hoyryavat nuudelikulhot lammitivat vatsojen lisaksi myos mielia.
Ryytynyt olo vaistyi lopullisesti, kun viereisen poydan aijakoori kutsui meidat kanssaan iltaa istumaan. Villihminen erehtyi kehaisemaan paikallista riisiviinaa, mika luultavasti osaltaan johti istunnon kohtalokkaaseen kosteuteen. Ilmeisesti paikallinen, vaarallinen tapa on, etta vieraat kohottavat kuppia erikseen jokaisen poydassa istujan kanssa. Ja illan edetessa poytaanhan lappasi aina vain enemman iloisia miehia. Suut eivat paasseet kuivamaan, varsinkaan kun niita kostutettiin myos koko joukon yhteisilla maljoilla. Siina istuessa, muutamaa sanaa lukuunottamatta ilman yhteista kielta, loysimme universaalin yhteyden kokemuksen.
Valomerkki pelasti meidat lopulliselta turmiolta. Saimme juuri ja juuri piilouduttua huoneeseemme vesitonkkinemme, ennen kuin miesta vakevampi osoitti olevansa nimensa veroinen. Myos meita puolta pienemmat paikalliset olivat alkaneet osoittaa vakavia taipumisen merkkeja.
Valihuomautus! Emme koe minkaanlaista ylpeytta ristiretkestamme. Paikallisesta vieraanvaraisuudesta kieltaytyminen olisi pahimmassa tapauksessa voinut loukata meita kestinneita miehia syvastikin. Lisaksi kaverin kondiksesta huolehdittiin joka kupin jalkeen vaihtamalla pari suomenkielista sanaa. Turvapaikkakin oli naapurissa. Nain, maltti mukana, paasimme hilpeaan ja diippiinkin tilaan paikallisten kanssa. Illan aikana paperille skriivatut "Vietnam no war" -lauseet ja hymiot ovat hellyyttavia. Siinapa ilta, jota tullaan muistelemaan viela monasti!
Tanaan olemme vastanneet seurauksista, syoneet hyvin ja ladanneet akkuja. Kaupungin ymparilla on viela valtavasti nahtavaa. Myos jatkon toimintasuunnitelma on valmistunut. Emme suinkaan aio palata Hanoin vilskeeseen suoraan tai vahaan aikaan, emmeka taita sita matkaa raiteilla nukkuen. Paakaupunkiin johtaa kiemurteleva, myos Pohjois-Vietnamin kauneimmaksi mainittu vuoristotie, jota aiomme lahtea seurailemaan paikallisten busseilla kyla ja paiva kerrallaan. Tama siis mikali sateet eivat muuta naita kapeita serpentiineja kuolettavaksi vyoryloukuksi. Toistaiseksi vuoriston saaolot ovat olleet ihanteelliset, myos Harman viileyteen tottuneille hipioillemme. Varia ne ovat jo alkaneet saada.
'Namin Pohjola on meidat vakuuttanut. Paikallisten saamelaisten, H'Mongien upeiden vareilla kyllastettyjen perinneasujen tuijotteluun ei vasahda. Kuten ei tamankin kalyisan nettikahvilan oviaukossa siintaviin, sumun verhoamiin vuorenhuippuihin. Taalla ihmiset jaksavat viela hymyilla vierailleen.
Maailma on kaunis.
Kyosti & Villihminen
Onneksi viidakon keskelta havaitsimme alkuasukkaiden kylapahasen. Naantyneina raahasimme ruhomme hokkeleille. Taival ei ollut sielta helpoimmasta paasta. Primitiivit olivat pystyttaneet tononsa vuoren rinteeseen kalpeille miehille hirvittavaan korkeuteen. Kaiken lisaksi hokkeleista ei loytynyt ainuttakaan kymmenta vuotta tayttanytta vahemmistokansan edustajaa. Heista ei ollut apua janomme sammuttamiseen. Olimme jo luopuneet toivosta ja kaantyneet takaisin, kun vastaamme vaelti tummanpuhuva mies. Valtavan vesurinsa kera alkuasukas kuunteli tarkkaavaisesti vietnamiksi esittamamme vaatimuksen kolonialistien kestittamisesta. Kommunikaatio oli sinansa hankalaa, etta myoskaan tama vahemmistokansan edustaja ei puhunut kotimaansa virallista kielta. Emme kuitenkaan saaneet maistaa vesuria, vaan suomalaisille tuntemattoman mittavaa vieraanvaraisuutta. Mies lahti johdattamaan meita talolleen, joka sijaitsi kuin sijaitsikin vuoren korkeimmalla kohdalla. Ehka kyseessa oli itse yhteison paallikko...
Pohdiskelimme siina rinnetta ylos hikoillessamme, olikohan ukko sittenkaan ymmartanyt juomisviittomamme oikein. Paikallinen Kukkais H'Mong -kansa on kuitenkin kuulua maissipontikastaan. Ja niinpa niin, muussa tilanteessa miehen mokkinsa nurkasta esiin kaivama kanisteri olisi ehka kirvoittanut meista riemunkiljahduksia. Nyt jo ennestaan vahia nesteita poistattava riemuliemi vaikutti kuitenkin hengenvaaralliselta idealta. Mutta olisihan se ollut epakohteliasta kieltaytya. Otimme aijankappyran kanssa maistiaiset, ja totesimme myrkyn olevan varsin laadukasta. Tyhjaan vesipulloon saimme erehdyttavasti vedelta nayttavan, vaan ei haisevan, eran tata paikallista paloviinaa. Oli aika erikoinen fiilis pidella paikallaan suppiloa, kun sanaakaan sanomaton, mutta leveasti hymyileva H'Mong kaatoi jaloa ainettaan pulloomme.
Loytyi miehen tulisijalta sittenkin myos mustaksi hiiltynyt vesipannu, josta saimme kaipaamaamme nestetta. Aija oli avustanut meita ihan puhtaasti ystavallisyyttaan, vaikka olimmekin aiemmin viittoneet halusta ostaa vetta. Ei ukko meinannut edes ottaa vastaan tarjoamiamme rahoja. Lopulta saimme rytattya hanen kouraansa jonkin mitattoman summan paikallista valuuttaa. Jalkeenpain havetti vastalahjamme mitattomyys. Kasittamatonta ystavallisyytta!
Pitkalle paluutaipaleelle lahtiessamme paatimme kuitenkin turvautuvamme epamaaraiseen vesitaydennykseemme vain aarimmaisessa dehydraatiotilassa. Toisen pullon hermomyrkyn maarittelimme pitoisuuksiensa vuoksi "turvalliseksi". Siina tuskin elaisivat minkaanlaiset loiselaimet tai muut viheliaiset taudinaiheuttajat. Tassa vaiheessa totesimme retkueemme ravinneen itseaan paivan aikana kokonaisilla kymmenella banaanilla ja parilla kourallisella pahkinoita.
Olimme melko naantyneita saapuessamme viimein Bac Han kaupunkiin, josta olimme tutkimusmatkallemme reilut kuusi timmaa aiemmin lahteneet. Eteemme kannetut hoyryavat nuudelikulhot lammitivat vatsojen lisaksi myos mielia.
Ryytynyt olo vaistyi lopullisesti, kun viereisen poydan aijakoori kutsui meidat kanssaan iltaa istumaan. Villihminen erehtyi kehaisemaan paikallista riisiviinaa, mika luultavasti osaltaan johti istunnon kohtalokkaaseen kosteuteen. Ilmeisesti paikallinen, vaarallinen tapa on, etta vieraat kohottavat kuppia erikseen jokaisen poydassa istujan kanssa. Ja illan edetessa poytaanhan lappasi aina vain enemman iloisia miehia. Suut eivat paasseet kuivamaan, varsinkaan kun niita kostutettiin myos koko joukon yhteisilla maljoilla. Siina istuessa, muutamaa sanaa lukuunottamatta ilman yhteista kielta, loysimme universaalin yhteyden kokemuksen.
Valomerkki pelasti meidat lopulliselta turmiolta. Saimme juuri ja juuri piilouduttua huoneeseemme vesitonkkinemme, ennen kuin miesta vakevampi osoitti olevansa nimensa veroinen. Myos meita puolta pienemmat paikalliset olivat alkaneet osoittaa vakavia taipumisen merkkeja.
Valihuomautus! Emme koe minkaanlaista ylpeytta ristiretkestamme. Paikallisesta vieraanvaraisuudesta kieltaytyminen olisi pahimmassa tapauksessa voinut loukata meita kestinneita miehia syvastikin. Lisaksi kaverin kondiksesta huolehdittiin joka kupin jalkeen vaihtamalla pari suomenkielista sanaa. Turvapaikkakin oli naapurissa. Nain, maltti mukana, paasimme hilpeaan ja diippiinkin tilaan paikallisten kanssa. Illan aikana paperille skriivatut "Vietnam no war" -lauseet ja hymiot ovat hellyyttavia. Siinapa ilta, jota tullaan muistelemaan viela monasti!
Tanaan olemme vastanneet seurauksista, syoneet hyvin ja ladanneet akkuja. Kaupungin ymparilla on viela valtavasti nahtavaa. Myos jatkon toimintasuunnitelma on valmistunut. Emme suinkaan aio palata Hanoin vilskeeseen suoraan tai vahaan aikaan, emmeka taita sita matkaa raiteilla nukkuen. Paakaupunkiin johtaa kiemurteleva, myos Pohjois-Vietnamin kauneimmaksi mainittu vuoristotie, jota aiomme lahtea seurailemaan paikallisten busseilla kyla ja paiva kerrallaan. Tama siis mikali sateet eivat muuta naita kapeita serpentiineja kuolettavaksi vyoryloukuksi. Toistaiseksi vuoriston saaolot ovat olleet ihanteelliset, myos Harman viileyteen tottuneille hipioillemme. Varia ne ovat jo alkaneet saada.
'Namin Pohjola on meidat vakuuttanut. Paikallisten saamelaisten, H'Mongien upeiden vareilla kyllastettyjen perinneasujen tuijotteluun ei vasahda. Kuten ei tamankin kalyisan nettikahvilan oviaukossa siintaviin, sumun verhoamiin vuorenhuippuihin. Taalla ihmiset jaksavat viela hymyilla vierailleen.
Maailma on kaunis.
Kyosti & Villihminen
keskiviikko 28. lokakuuta 2009
Kammeja, kamaa ja vihaisia koiria
Viimeksi kirjoitimme tâta blogia Cat Balta. Nyt olemme taysin toisessa paikassa. Kaupunki on nimeltaan Bac Ha. Se on Vietnamin ja Kiinan valisessa vúorístossa. Taalla kirjaimetkaan eivat ole kuin kotipuolessa. Siita merkilliset heittomerkit joita silloin talloin tekstissa pilkahtelee.
Matka tanne oli varsin mielenkiintoinen. Ajattelimme aikaisen linnun nappaavan madon, tai talla kertaa laivan saarelta mantereelle. Kai niin kavi, me emme olleet aikaisia. Aamulla heratessamme havaitsimme tulkinneemme aikatauluja vaarin ja myohastyneemme veneelle vievasta bussista. Samalla huomasimme etta mahdollista olisi myos ollut saada kyyti hitaammalla venella 40 000 paikallista rahaa halvemmalla. Senkin olimme jo missanneet.
Nautimme siis aamiaista pidemman kaavan mukaan ja lahdimme myohemmalla veneella. Seuraavaksi oli vuorossa junakyyti Hanoihin. Ensin oli kaytava vertaamassa hintoja junan ja bussin valilla kahdella eri bussi-ásemalla. Juna oli halvempi mutta kulki vasta kolmen tunnin kuluttua. Aloimme siis kuluttamaan aikaamme paikallisen kujakuppilan oluen parissa.
Aika kului varsin rattoisasti. Ilmeisesti turhankin hyvin. Juna-ásemalla opimme jotain uutta Vietnamin koulukulttuurista. Kun koulu loppuu iltapaivalla, opiskelijat ottavat junan pâakaupunkiin. Siksi juna-asemalle kannattaa menna aikaisemmin kuin 20 minuuttia ennen junan lahtoa. Juna oli taynna ahkeria koululaisia. Me emme olleet sen kyydissa, vâan jouduimme kavelemaan kantamustemme kanssa viela kerran melko pitkan matkan bussiasemalle ja maksamaan suolaisesti lahes kaksi kertaa junaa kalliimman autokyydin.
Selvisimme kuitenkin paakaupunkiin ja nukkumaan tuttuun huoneeseen.
Seuraavana paivana opimme, etta herra Tuan, josta aikaisemmin kirjoitimme, ei olekaan niin puhtoinen pikku paluumuuttaja kuin olimme naiiviudessamme kuvitelleet. Hamara kaveri joka pelaa leikkirahoilla ja hankkii kiiltoa silmiinsa muustakin kuin ilon kyynelista. Muttei hanesta enaa ênempaa, pilasi jo yhden paivan. (Herran leikkirahoista paasimme sentaan eroon ilman muun kuin kalliin aikamme menetysta.)
Suomen kebabiakaan ei tule ikava.
Illalla hyppasimme yojunaan, jonka halvimmat mahdolliset, kovat makuupaikat osoittautuivat niin mukaviksi, etta raiteilla vietetty yosta muodostui miellyttavammapi kokemus kuin monet hotelleissa vieteyt yot.
Hẻrasimme Lao Cain asemalla kun valot syttyivat vaunuumme tuntia ennen ilmoitettua aikaa. Onneksi asema oli viimeinen ennen Kiinan rajaa eika pelkoa sen ohi nukkumisesta siis ollut. Aikamme yli-innokkaita bussi- ynna skootterikuskeja seka muita "auttajia" valteltyamme loysimme paikallisen linja-autoaseman ja tehtyamme selvaksi etta emme maksa matkasta enempaa kuin saman bussin paikalliset, lahdimme etenemaan vuoristoon.
Matkan aikana bussikuskin vaimo herkesi opettamasta miestaan ajamaan kun tie alkoi kulkemaan ohuella kiellekkeella sumuisten kiellekkeiden reunalla. Taman ja mahtavat maisemat Kyosti missasi uuvuttuaan matkan puolen valin kieppeilla.
Maisemia loytyi kuitenkin myos perilta! Sumuun kaukaisuudessa katkeytyvat vuoret kantavat rinteillaan riisipeltoja ja niiden, perinteisiin vuorikansojen asuihin pukeutuneiden, viljelijoiden puisia asumuksia. Kenkamme nakivat jalleen kilometrikaupalla tieta, mutta paamme eivat sita juuri huomanneet. Oli liikaa nahtavaa.
Palatessamme naimme maantien varressa guesthousen joka oli kuin suoraan unelmistamme. Syrjassa kaupungin melusta oli piilossa vâatimaton, puinen rakennus. Sen pihasta kuului tunnistamattomaksi jaaneen kotielaimen aannahtelya, mutta muuta elamaa siella ei nakynyt. Ehka sesongin ulkopuolella matkaamisemme kostautuu meille nyt, kun paikka jossa olisimme ainakin seuraavan viikon viettaneet, onkin sulkenut ovensa alueen hiljaisuuden vuoksi. Aiomme menna katsomaan paikkaa huomenna uudestaan. Nain pimealla ei keskustan ulkopuolella parane liikkua. Koimme matkamme ensimmaisia kokemuksia vaarasta kun hamartyvassa illassa leppoisat ihmisen parhaat ystavat alkoivat ottaa haltuunsa reviiria jonka ihmiset niilta paivan ajaksi olivat riistaneet. Harkitsemme kavelykeppiin sijoittamista vastaavien kohtaamsten vẩralle. Kasityksemme mukaan pelkastaan sen nakeminen herattaa kunnioitusta koirien keskuudessa.
Huomenna jatkamme lahialueuden kartoittamista. Lahistolla pitaisi olla ainakin nelja vuorikansojen kylaa. Ehka saamme myos yhteyden tuon autiolta nayttaneen vierastalon omistajiin. Riippumatto huutaa kayttamattomyyttaan repussa!
Vuorilta, Kyosti ja Villimies
Matka tanne oli varsin mielenkiintoinen. Ajattelimme aikaisen linnun nappaavan madon, tai talla kertaa laivan saarelta mantereelle. Kai niin kavi, me emme olleet aikaisia. Aamulla heratessamme havaitsimme tulkinneemme aikatauluja vaarin ja myohastyneemme veneelle vievasta bussista. Samalla huomasimme etta mahdollista olisi myos ollut saada kyyti hitaammalla venella 40 000 paikallista rahaa halvemmalla. Senkin olimme jo missanneet.
Nautimme siis aamiaista pidemman kaavan mukaan ja lahdimme myohemmalla veneella. Seuraavaksi oli vuorossa junakyyti Hanoihin. Ensin oli kaytava vertaamassa hintoja junan ja bussin valilla kahdella eri bussi-ásemalla. Juna oli halvempi mutta kulki vasta kolmen tunnin kuluttua. Aloimme siis kuluttamaan aikaamme paikallisen kujakuppilan oluen parissa.
Aika kului varsin rattoisasti. Ilmeisesti turhankin hyvin. Juna-ásemalla opimme jotain uutta Vietnamin koulukulttuurista. Kun koulu loppuu iltapaivalla, opiskelijat ottavat junan pâakaupunkiin. Siksi juna-asemalle kannattaa menna aikaisemmin kuin 20 minuuttia ennen junan lahtoa. Juna oli taynna ahkeria koululaisia. Me emme olleet sen kyydissa, vâan jouduimme kavelemaan kantamustemme kanssa viela kerran melko pitkan matkan bussiasemalle ja maksamaan suolaisesti lahes kaksi kertaa junaa kalliimman autokyydin.
Selvisimme kuitenkin paakaupunkiin ja nukkumaan tuttuun huoneeseen.
Seuraavana paivana opimme, etta herra Tuan, josta aikaisemmin kirjoitimme, ei olekaan niin puhtoinen pikku paluumuuttaja kuin olimme naiiviudessamme kuvitelleet. Hamara kaveri joka pelaa leikkirahoilla ja hankkii kiiltoa silmiinsa muustakin kuin ilon kyynelista. Muttei hanesta enaa ênempaa, pilasi jo yhden paivan. (Herran leikkirahoista paasimme sentaan eroon ilman muun kuin kalliin aikamme menetysta.)
Suomen kebabiakaan ei tule ikava.
Illalla hyppasimme yojunaan, jonka halvimmat mahdolliset, kovat makuupaikat osoittautuivat niin mukaviksi, etta raiteilla vietetty yosta muodostui miellyttavammapi kokemus kuin monet hotelleissa vieteyt yot.
Hẻrasimme Lao Cain asemalla kun valot syttyivat vaunuumme tuntia ennen ilmoitettua aikaa. Onneksi asema oli viimeinen ennen Kiinan rajaa eika pelkoa sen ohi nukkumisesta siis ollut. Aikamme yli-innokkaita bussi- ynna skootterikuskeja seka muita "auttajia" valteltyamme loysimme paikallisen linja-autoaseman ja tehtyamme selvaksi etta emme maksa matkasta enempaa kuin saman bussin paikalliset, lahdimme etenemaan vuoristoon.
Matkan aikana bussikuskin vaimo herkesi opettamasta miestaan ajamaan kun tie alkoi kulkemaan ohuella kiellekkeella sumuisten kiellekkeiden reunalla. Taman ja mahtavat maisemat Kyosti missasi uuvuttuaan matkan puolen valin kieppeilla.
Maisemia loytyi kuitenkin myos perilta! Sumuun kaukaisuudessa katkeytyvat vuoret kantavat rinteillaan riisipeltoja ja niiden, perinteisiin vuorikansojen asuihin pukeutuneiden, viljelijoiden puisia asumuksia. Kenkamme nakivat jalleen kilometrikaupalla tieta, mutta paamme eivat sita juuri huomanneet. Oli liikaa nahtavaa.
Palatessamme naimme maantien varressa guesthousen joka oli kuin suoraan unelmistamme. Syrjassa kaupungin melusta oli piilossa vâatimaton, puinen rakennus. Sen pihasta kuului tunnistamattomaksi jaaneen kotielaimen aannahtelya, mutta muuta elamaa siella ei nakynyt. Ehka sesongin ulkopuolella matkaamisemme kostautuu meille nyt, kun paikka jossa olisimme ainakin seuraavan viikon viettaneet, onkin sulkenut ovensa alueen hiljaisuuden vuoksi. Aiomme menna katsomaan paikkaa huomenna uudestaan. Nain pimealla ei keskustan ulkopuolella parane liikkua. Koimme matkamme ensimmaisia kokemuksia vaarasta kun hamartyvassa illassa leppoisat ihmisen parhaat ystavat alkoivat ottaa haltuunsa reviiria jonka ihmiset niilta paivan ajaksi olivat riistaneet. Harkitsemme kavelykeppiin sijoittamista vastaavien kohtaamsten vẩralle. Kasityksemme mukaan pelkastaan sen nakeminen herattaa kunnioitusta koirien keskuudessa.
Huomenna jatkamme lahialueuden kartoittamista. Lahistolla pitaisi olla ainakin nelja vuorikansojen kylaa. Ehka saamme myos yhteyden tuon autiolta nayttaneen vierastalon omistajiin. Riippumatto huutaa kayttamattomyyttaan repussa!
Vuorilta, Kyosti ja Villimies
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)